Olen viime päivinä miettinyt mikä saa ekaluokan lopettaneen tyttäremme valehtelemaan kirkkain silmin vanhemmilleen asioista, joita hän on tehnyt, mutta jotka ovat kiellettyja. Tätä olen pohtinut yksin, miehen kanssa sekä tuttavien kanssa joilla on samanikäisiä poikia. Toivottomuuden partaalla riutuessani muistin tänään Anna Wilgrenin Lapsi kirjan. tuon mielestäni aivan riemastuttavan hyvän opuksen, josta olen ennenkin hakenut vahvistusta omille ajatuksille ja vastauksia askarruttaviin elämän murrosvaiheisiin. Miksi siis en nyt tuota opusta muistanut vaan pyörittelin asioita päässäni omaksi ja muiden tuskaksi asti.
Sitä lukiessani selvisi siis sekin, että tämä tarinoiden sepittäminen, asioista kertomatta jättäminen kuuluu tulevan kahdeksanvuotiaan ikäkauteen. Huokausujen helpotus, nyt itselläkin helppottaa, että ihana esikoisemme on siis aivan normaali ja käy askel askeleelta isoksi tytöksi. Niin kuin taikurit kääntävät asiat itselleen suotuisaksi, samalla tavalla esikoisemme kääntää asiat itselleen suotuisaksi, eikä näe mitään väärää siinä, että kertoo asian niin kuin itselleen parhaiten ja parhaimmaksi näkee. Ja hänhän näkee sen hieman eri vinkkelistä kuin me vanhemmat. Siis tuleva kahdeksanvuotiaamme ei olekaan kavala - vaan kekseliäs. Hän ei osaa puhua totta. Muu maailma ei totuutta käsittäisi. Niinpä asiat on muunnettava, kaunisteltava, joskus haudattava. Olen yrittänyt vedota tyttäremme moraaliin ja katumukseen, ja ajatellut että hänellä ei niitä enää ole, mutta onneksi Anna Wilhgren antaa uskoa, että nämä eivät ole kadonneet mihinkään. Taitavasti lapsi miettii jo etukäteen, mitä keksii vanhemmille selitykseksi, koska tietää että on tehnyt väärin. Mutta tunsiko hän tunnontuskia pomppiessaan trampoliinilla kun emme olleet kotona ja se oli kiellettyä? No EI varmasti. Hän tahtoi pomppia ja pihalla oli trampoliini. Sitä että siitä jäi kiinni, olikin eri juttu, joten pieni valehtelu kirkkain silmin olisi voinut ehkä pelastaa, yritys hyvä. Myöhemmin tyttäremme jolle anteeksi pyytäminen on vaikeaakin vaikeampi asia, tuli kainaloon ja kertoi, että siksi hän valehteli, kun ajatteli että kun hän ei kerro totuutta en suuttuisi niin kovasti, mutta nyt hän on ymmärtänyt kun on miettinyt, että huudan paljon kovempaa jos hän valehtelee. Tämä tapahtui pari päivää myöhemmin, sen jälkeen kun olin ottanut hänet kiinni toisesta valheesta.
Mutta ehkä lukemani jälkeen osaan ottaa asiat itsekin hiukan toisin. Ja pieni paluu omaan lapsuuteen ei olisi taaskaan pahasta....
